Onko se niin vaikeeta tajuta, että aina ei vaan jaksa nauraa jonkun opettajan uusimmalle sutkaukselle, tai naapuriluokan idiooteille?

Tulipas taas sellasta koettua, että alko meno mulla vähä koulussa iltapäivää kohti hiipua. Ei jaksanu nauraa jolleki helvetin huonoille vitseille. Eikä niille 'maailman huonoin opettaja' jutuille.
Siitä seurasi sitten se, että oltiin siinä tyyppien kanssa pihalla ja minä vaa piän turpani kiinni ku muut naureskelee.
Aikani siinä sitä sitten poden, kunnes tyypit tokasee: "Vähän sä oot tylsä." "Ai sä et naura, kun sä oot niin sivistynyt tälläsille vitseille." "No mitä vittua sä angstaat siinä?"
Tätä tarkotin.
Jos en sillä yhellä ainoolla välkällä, sillä yhellä ainoolla, jaksa nauraa niille vitseille, niin heti alkaavat aukoa päätään. Ja heti etsitään syitä, miks on niinku on.
Myönnetään, että yleensä iten nauran kaikkein kovinta ja korkeimmalta, mutta saa kai sitä välillä hiljaaki olla ilman että saa puolen maailman vihat päälleen? Tulee muuteki hemmetin tyhmä olo, kun puoli koulua nauraa siinä vieressä ja ite on tuppisuuna.
C'mon, jos haluun joskus olla vakava, niin se ei tarkota että oon tylsä. Ja kun ottaa huomioon, että nää naureskelijat ite on vakavia PALJON useammin kuin minä.
Huoh.

Tekis mieli sanoo joka kerta, näille naureskelijoille, että piä se pääs kiinni jos et saa mitään älykkäämpää suustas.
Mutta maailmanrauhan ja ystävällisyysmielisen ilmapiirin säilymisen takia oon ite pitäny pääni kiinni.

Lonely, but not alone.